6/22/2016

kotona ollaan -- vai ollaanko?

Periaatteessa kyllä, lauantai-iltana nimittäin mun konfirmaation jälkeen ajeltiin takaisin mun kotikulmille Ylivieskaan. Ja nyt, pahimpien saaridarrapäivien jälkeen mä tahdon kertoo teille.

6.6.2016 kahdeksantoista aavistuksen pelokasta ja hämmentynyttä nuorta pakattiin melko pienelle saarelle, sosiaalisen maailman tavoittamattomiin. Ja mä olin yksi noista nuorista, jännittynyt ja räjähdysherkkä. Olin yksi neljästä ensimmäisestä saapuvasta, tultiin kaikki kahden lautalla. Seuraava saapui vasta neljältä, joten siellä me oltiin. Neljästään, yli-iloisten ja muka-pirteiden isosten tarkkailun alla. Tilanne meni jopa niin awkwardiksi, että päästiin leikkimään mm. ponileikkiä.
  Toisena päivänä meille oli syntynyt jo maailman surkeimpia sisäpiirinvitsejä ja me pelattiin koppipalloa.

  Kolmantena päivänä me oltiin jo niin pitkällä, että puhuttii syvällisemmin ja kelattiin, mitä olisi tapahtunut, jos Hitler olisikin päässyt taidekouluun. Illalla mä sain kiusaajan leiman ja mulle tuli paineet todistaa, että mä olen oikeasti ihan hyvä tyyppi.
  Neljäntenä päivänä me pelattiin jo pusupainia, ihan ilman mitään häpeilemistä tai muuta. Joku sanoi, että meidän porukan ryhmähenki on viety ihan uudelle levelille. Se peli on aika raju, mulla meni seuraavan vuorokauden poskessa kolme punaista rantua. Ja sinä päivänä mä uskalsin laukaista ensimmäiset kohteliaisuudet ihmisille päin naamaa. Olenko mä suomalainen.
  Jo viidentenä päivänä me oltiin niin väsyneitä, että naurettiin maailman huonoimmile vitseille, tai kun joku sanoi "salami on pepperooni". Ja silloin keiju rypsiöljyt sai ihan uuden merkityksen ja mä sain kai uuden lempinimen. Viidentenä iltana me muodostettiin ensimmäinen halirinki ja taivaalla oli sateenkaari.

  Kuudentena aamuna mä aloitin nauramisen jo jumalanpalveluksessa. Mä yritin kuunnella deeppiä saarnaa, mutta mun vieressä istui jotain kakkosen poikia, jotka pakotti mut paskoilla läpillään nauramaan. Ja toisaalta musta tuntui tosi pahalta, kun mä en voinut sille mitään. Meillä oli oppitunti seksuaalivähemmistöt -aiheella ja mun mielestä se oli sairaan cool. Sen jälkeen mä nukahdin aulaan jollekin penkille ja joku hipelöi mun hiuksia.
  Seitsemäntenä päivänä me kiivettiin Tahkolle ja leikittiin siellä Laurenziaa. Sinä päivänä mä tutustuin paremmin maailman vahvimpaan tyttöön ja mä olin niin onnellinen, kun mä sain pakotettua sen olemaan mun kanssa. Ja meillä oli yhteinen iltaohjelma kakkosleirin kanssa ja mä olin sairaan hyvä jukeboksissa. Paitsi, että se oon aina minä, joka päätyy nuolemaan lattiaa.

  Kahdeksantena päivänä me pelattiin pusupainia jo ilman isosia. Me otettiin ryhmäkuvat ja mun mielestä ne albat on tosi kivan tuntuset päällä. Mä opin katsomaan ihmisiä taas uudella tavalla. Illalla me oltiin rikki ja mä vaan itkin, itkin ja itkin. Haliringissä ne kysy, oonko mä fine. Ja mä hymyilin, vaikka ne tiesi, että mulla ei oo kaikki hyvin.
  Yhdeksäntenä päivänä me itkettiin siestassa, kun me kuunneltiin pianoa. Me tajuttiin, että leiri on pian loppumassa ja alussa ovat ankeat ajat. Ja sit me pelattiin kakkosleiriläisten kanssa puspaa ja se oli välillä ihan awkward, kun ei me niitä tunnettu. Ja kuulkaa, voin kertoo, me vedettiin kykyjen illassa übercoolisti jos sul lysti on.

  Kymmenentenä päivänä oli lähetyshuutokauppa ja mä ostin kengät ja pistin alulle ajatuksen vuoden kalenterin ostosta. Kahdenkymmenenyhden muun kanssa me sitten maksettiin siitä kalenterista yhteensä 70 euroa ja mä sain sen alkuperäisen.
  Me istuttiin salin lattialla,  hypetettiin animeleffoja ja siteerattiin muumeja.
  Seuraavana aamuna me naurettiin joillekin mummovitseille (minä nauroin. yksin.) ja kaikki oli kamalan väsyneitä. Joku tietynlainen huojennus huokui kaikista tosi vahvasti, kun ne tiesi pääsevänsä pian kotiin. Kaikkein eniten silti fiilis oli haikea.
  Tokavika yö ja me karattiin mökeistä. Meillä oli hyvä suunnitelma, huom. oli, mutta joku sen onnistui feilimään ja tapahtui niin, että yli-isonen kyttäsi meidän mökin ovella, kuin muumien mörkö konsanaan. Ja siinä oli kai isoet mukana niin, että me lopulta päästiin pakoon ja siitä lähti vuoden suurin kissa-hiiri -takaa-ajo. Loppujenlopuksi me istuttiin 14/18 leiriläistä takkiksen yläkerrassa ja pelattiin pullonpyöritystä melkein tunti. Ja kello oli kai puoli kaksi. Lihapizza tappaa, me sanottiin sille surulliselle pizzatyypille, joka meidän kohteeksi joutui silloin kahdelta aamuyöstä.

  Ja seuraavana aamuna me saatiin kunnon huudot, mutta mä voin vannoa, ketään ei oikeasti kaduttanut. Meillä oli nimittäin ihan sikahauskaa. Sinä päivänä mä tajusin, etten voi enää koskaan juoda smurffilimua. Ja me muodostettiin faniryhmä smurffien Gargamelille. Ja me syötiin niitä kamalia makeutusainejuttuja ja kikatettiin kuin viimestä päivää.

  Konfirmaatioaamuna me tehtiin sellaiset positiivisuuslaput, joihin jokainen kirjoitti tosistaan hyviä juttuja. Ja mun lapussa komeilee ihanat hampaat ja mä jaksan olla tästä edelleen hämmentynyt.
  Konfirmaatio meni ihan hyvin, meinasin vaan purskahtaa itkemään, mutta sitten muistin aina jonkun kamalan vitsin tai Gargamelin ja sain pidettyä itkun tiessään. Mutta olisittepa nähneet leirisquadin seuroissa konffiksen jälkeen tai aina silloin, kun jonkun aika tuli lähteä. Mä en ole koskaan itkenyt niin paljoa. Ja me mentiin melko yolo -taktiikalla, kun halailtiin jotain melkein-randomeja ihmisiä ja kerrottiin rakastavamme toisiamme.
  Ja jälkeenpäin mä sain kuulla, että vetäjät oli etsineet mun äidin käsiinsä ja sanonut, että ilman mua, kaikki ei olis uskaltaneet olla. Mulla on kuulemma hyvä sydän.

Ja mä olen maailman kiitollisin, että tää leiri toteutu juuri niin kuin toteutu. Mä olen niin onnellinen, mulla on nyt toinen koti ja perhe. Mä en edes tiedä, mitä enää sanoa.
Mitä saaressa tapahtuu, jää saareen.







4 kommenttia:

  1. Tätä kun luki niin ei voinut muuta kuin hymyillä :) mä oon ihan sanaton, mutta se ei haittaa, lainaan jonkun toisen sanoja: sulla oikeasti on hyvä sydän :)

    VastaaPoista
  2. Mä hymyilin koko tän postauksen ajan. Kirjoitat niin... Aidosti. Sä välität jokaikisen tunteen tänne munkin luo ja siis ÄÄÄ sun blogissa on ihan mahtava tunnelma. Oot huippu :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, voi, voi, kiitos tuhannesti! <3

      Poista

antaa palaa