5/01/2016

ilma tihkuu verta

Tämä alkuvuosi on kyllä mennyt niin saamarin lujaa, etten meinaa millään pysyä kyydissä. Eikös juuri äsken ollut uusi vuosi ja kivat päivät? Mitä täällä tapahtuu.

  Tiedättekö te sitä tunnetta, kun olette nähneet jotai äärettömän todentuntoista unta ja kun heräätte, te ette vain osaa ymmärtää. Mä olen nimittäin nähnyt nyt parina yönä jopa pelottavan todentuntoisia unia, joista herätessä olo on ainoastaan hämmentynyt. Ja vielä se, että ne unet ovat olleen jollain tavalla niin siistejä, ettei niitä tahtoisi unohtaa, mutta et ole osannut kirjoittaa niitä ylös, koska ne on niin vaikeasti kuvailtavissa. Mulla on yleensä tapana kirjoitella unia tai pätkiä unista ylös, mutta näiden kanssa se ei ikävä kyllä ole onnistunut.
  Mä tahdoin yhtenä päivänä lakata kynnet nätiksi ja niin mä teinkin - yritin. Ei nimittäin mennyt niinku Stömssöössä ja kaikki oli ihan päin helvettiä. Ja meillä ei tietystikään ollut kynsilakanpoistoainetta ja sit mä pari tuntia kuljin koko sormenpäät punaisina, kunnes mulla meni hermo. Mä sit rapsuttelin puukolla sekä kynnet, että sormenpäät rikki. Ja koska puukolla en saanut aikaan haluttua tulosta, etsin käsiini tinneriä. Kyllä se vähän kirveli rikkinäisen ihon alueelta, mutta ainakin mä sain kynsilakat pois.

  Yhtenä iltana me juteltiin mun vanhimman veljen kanssa melko hienosti. Se mun veli on oikeesti tosi nerokas, se rikkoo kaikkia matikan kaavoja ja kemian väittämiä ja perustelee niitä opettajille.
  Me juteltiin eri ulottuvuuksista ja Grahamin luvusta ja sit mua ahdisti ihan kamalasti. On olemassa sellaisia lukuja, jotka ei mahdu tänne meidän universumiin. On olemassa loputtomasti ulottuvuuksia, mutta jo viidettä on vaikea ymmärtää. Ja iskä kysyi turhautuneena, eikö me voitaisi puhua jostain normaalista.
  Kymmenen-yhdentoista aikaan silloin illalla alkoi kamala ukkonen ja me oltiin broidin kanssa katsomassa ulkona. Alkoi ihan yhtäkkiä kamala monsuunisade, mutta me vaan odotettiin välähdyksiä ja jyrinää. Ja mä kysyin, minkä paksuisia salamat on.

  Tänään oli tosi kiva sää ja me oltiin kaikki ulkona. Moottoripyöriä ajoi kamalasti ohi ja me saatiin idea lähteä Kalajoelle katselemaan niiden kokoontumista. Kolme minuuttia aikaa laittautua ja sit me lähdettiin.
  Mä olen ollut tosi pitkään kiinnostunut moottoripyöristä. Mun iskä on kasvanut niiden kanssa ja ajeluttanut meitä pienempänä niillä tosi paljon. Motskari-ihmiset on niin huikeita ja niillä on ihan oma kulttuuri. Se on niin ihanaa, kun on joku yhteinen asia ja sillee. Iskä sanoo aina, että tökkää mut kesällä lähimmän motoristin kyytiin ja antaa mennä. Mä kaipaan sellaista.
  Siellä me Kalajoella sitten moikattiin kaikkia iskän vanhoja motoristikavereita ja kuolattiin niitä satoja, sairaan hienoja pyöriä. Ja mä meinasin niiiin monesti mennä kysymään, pääseekö kyytiin. Iskän mukaan mun näkönen pääsis kenen kyytiin tahansa, heh.
  Mulle melko yllätyksenä, siellä oli myös mun luokkalaisia, jotka mä olisin varmaan ihan viimeisenä kuvitellut pyörän selkään. Ei siinä, kaikki pojat, joilla on motskarikamat päällä, näyttää tosi asiallisilta. En mä tosissani kauheasti arvosta sellaisia nuoria kosseja, jotka keulii joillain rumilla moponkuvatuksilla ohi. Moottoripyörä sen olla pitää, arvostan heti enemmän. 
  Mulla on haaveena ajaa 16 kesäisenä ensin kevarikortti ja sitten vanhemmalla iällä ihan oikea moottoripyöräkortti.



1 kommentti:

  1. Ihanaa kuulla et puhutte veljes kanssa vähän syvällisempiikin :) Itekki ihaillen kattelen motskarityyppejä, mutta en varmaan ite uskaltais sellasta ajaa :D ehkä joskus..

    VastaaPoista

antaa palaa